Olen tykästynyt kauppaleikkiin. Napsin kuvia tavaroista, joista olen pitänyt kovastikin mutta jotka nyt joutavat kiertoon, ja latailen niitä tietojen kera paikalliseen FB-loppikseen. Olen myynyt jo yhden vaatekaapin, rullaluistimet, pari laukkua ja lahjoittanut ilmaiseksi pois hiukan viallisen kuntoiluvälineen. Aioin juuri myydä yhden 80-luvun aarteen, nahkasalkun, jonka kanssa olin aikoinaan niin kovin bisnistä. Mutta kun kokeilin lukkoja niin siinä kävikin kehnosti, toinen napsahti tiukasti kiinni eikä aukea ilman avainta. Ja niitä en muista edes nähneeni. Siitä tuli siis jätettä.
Tavaroilla tuntuu olevan verkossa yhtä hyvä menekki kuin loppispöydillä. Myyn nyt muutamia pois päältä, ja lahjoitan loput ylimääräiset joko Punaisen ristin tai Toivon tähden kirpparille. Mitä useammin ihminen muuttaa, sitä paremmin hän pystyy luopumaan tavaroistaan. On vapauttavaa huomata, miten vielä viime muutossa jotkut tunteita herättäneet esineet tai vaatteet tuntuvat nyt yhdentekeviltä. Ilmankin pärjää ihan hyvin. Mutta: asia erikseen ovat toki lukuisat lasten laatikot, joissa on kaikenlaista poikavuosien roinaa ja aarretta. Niitä en henno hävittää, eikä minulla ole siihen valtuuksiakaan. Lienee vanhempien "velvollisuus" kuljettaa niitä aikansa varastosta toiseen, kunnes jälkikasvu on valmis päättämään niiden kohtalosta. Omat laatikkoni ovat tosin vielä lapsuudenkotini vintillä, odottamassa minun tuomiotani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti